Puheeni Loimaan Veteraanijuhlassa 27.4.2013
21.05.2013 Veteraanijuhla 27.4.2013
Kaupungin tervehdys Tarja Mäki-Punto-Ristanen,
Loimaan kaupunginhallituksen 1. varapuheenjohtaja
Arvoisat sotiemme veteraanit, hyvät läsnäolijat
Kunniatehtäväkseni olen saanut tuoda tähän tilaisuuteen Loimaan kaupungin tervehdyksen.
Suomen itsenäistymisen vuonna 1917 syntynyt Isoisäni, kolmen sodan veteraani Unto Siukonen asuu virkeänä Lamminniemi-kodissa Somerolla. Hän haavoittui kolmesti. Luoti meni läpi kyynärvarren, reiden ja lonkan. Lapsena ihmettelimme luodinreikää kädessä, vaikka emme tietenkään koko karmeutta tajunneet. Edelleen pappa muistaa sodasta paljon. Mutta emme me haavoittumisesta puhu, emme ampumisestakaan, vaan pitkistä vaelluksista ja kartoista. Niistä hän puhuu mielellään.
Yhteisöllisyys sotaveteraanien kesken on voimissaan. Isoisän 95-vuotispäivänä viime heinäkuussa veteraaniveljet, puolisot ja lesket tulivat isolla joukolla. Veljeä ei jätetä, vaikka sodasta on aikaa kulunut.
Unto-pappa saa usein vieraakseen pienen 3-vuotiaan poikani eli tyttärentyttärenpoikansa Antin. Lamminniemessä on tuttu näky, että vanha kumara mies työntää rollaattoria ja pieni poika istuu rollaattorin penkillä. Pappan asennosta ja ilmeestä näkee, että lasti on hänelle kultaakin kalliimpi. Muulloin erittäin vilkas Antti taas istuu hievahtamatta, matkat isopappan kanssa ovat hänelle hyvin tärkeitä.
Kerran taas Antti istui Unto-pappan sylissä. Pappa silitti vaaleaa tukkaa ja sanoi kyyneleet silmänurkassa: Kunpa pieni poika et joutuisi kokemaan ihan kaikkea mitä minä. Huoneeseen tuli hiljaista. Sen hetken tulen aina muistamaan. Siinä se kiteytyi - veteraanin viesti jälkipolville.
Viime aikoina on julkisuuteen noussut joidenkin nuorisoryhmien vaatimuksia saada elää miten haluaa, ilman työn teon velvollisuuksia. Yhteiskunnan on kuulemma elätettävä, jos työnteko ei vaan kiinnosta. Vaatimus tuntuu esimerkiksi tänään, kansallisena veteraanipäivänä suorastaan irvokkaalta. Kysyttiinkö 30- ja 40-luvun nuorilta miehiltä, haluavatko he asettaa alttiiksi henkensä, kun oman maan etu ja itsenäisyys sitä vaati. Kysyttiinkö, sopiiko sota omaan henkilökohtaiseen suunnitelmaan. Ei kysytty, ei. Oli jätettävä omat työt ja harrastukset, omat rakkaat ihmiset ja mentävä - tietämättä koska palataan, vai palataanko koskaan.
Suomen veteraanien rivit harvenevat. Myös heidän, jotka asuvat täällä Loimaalla. Rintamamiestunnus on noin 200 loimaalaisella miehellä ja 60 naisella.
Kiitos on laimea sana. Olemme velkaa teille, itsenäisyytemme puolesta taistelleille sotaveteraaneille sen, että teidän elämisen olosuhteet ovat hyvät ja palvelut toimivat. On tehtävä kaikki mahdollinen, että teidän olisi hyvä olla. Silloinkin, kun käsillä on taloudellisesti haastavat tai oikeammin todella vaikeat ajat kuten nyt.
Olemme velkaa sen, että muisto ei himmene. Omille lapsillemme on osattava kertoa, miten Suomen itsenäisyys on saavutettu ja millaisten ponnistelujen ja uhrausten kautta sitä on vaalittu. Vähintä, mitä voimme tehdä on, että opetamme lapsillemme, että jokaisen on kykyjensä mukaan kannettava oma vastuu tästä yhteiskunnasta ja sen kehittämisestä. Kenenkään ei sovi ajatella, ettei se kuulu minulle. Että minä haluan vain muiden töiden hedelmät.
**
Loimaan kaupungin puolesta haluan mitä lämpimimmin kiittää kaikkia sotaveteraaneja perheineen, täällä olevia ja jo muualle lähteneitä. Kiitos tämän arvokkaan juhlan järjestelyissä mukana olleille. Kiitos veteraanien viestinviejille ja muiston vaalijoille.
|
